Tämän päivän uudestisyntyneen uskovan on vaikea käsittää Vanhan Liiton päivinä solmittujen liittojen syvyyttä, laajuutta ja sitovuutta, koska länsimaalainen hyvinvointiyhteiskunnan tieteellinen ja tietoon perustuva ajattelutapa on erkaantunut niin kauas niistä ajoista ja olosuhteista, joissa hengellinen maailma ja henkimaailma oli ikään kuin välttämätöntä ottaa huomioon. Siitä syystä myös Jeesuksen perustaman uuden liiton ja hänen verensä merkitys jää meiltä osittain käsittämättä. Sillä on sitten suora vaikutus, miten uskomme ja luottamuksemme näkyy ulospäin. Toisaalta meidän sitoutumisen puutteemme ja haluttomuutemme antautua ehdoitta Jeesukselle on toinen silmiin pistävä ja korvin havaittava piirre uskovien keskuudessa. Kuitenkin erotamme tässä hyvin selvästi Hengen ohjauksen kuuliaisuuden tekoihin, vastakohtana ihmisten omien päämäärien rakentamalle toiminnalle ja ohjelmallisuudelle. Näin menetellen pidämme myös huolen siitä, että Jeesus saa olla Paimenemme ja Johdattajamme edessä oleviin koetteleviin viimeisiin päiviin, joihin jo nyt sisältyy monenlaisia ”järistyksiä” ja kulkutauteja kuten nyt etenevä Korona -epidemia. Tämä oikea asenne tuottaa meille pyhän arkuuden ja pelon ohjatessamme veljiä ja sisaria löytämään oman paikkansa Kristus-ruumiissa. Tähän ohjaukseen liittyy oleellisesti Jeesuksen veren ja hänen perustaman uuden veriliiton merkityksen valottaminen.
Luukkaan evankeliumi kuvaa Jeesuksen perustamaa uutta liittoa, joka on aikaisempien veriliittojen täyttymys, seuraavilla sanoilla (Luuk 22:14-20) Ja kun hetki tuli, asettui hän aterialle ja apostolit hänen kanssansa. Ja hän sanoi heille: ”Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin minä kärsin; sillä minä sanon teille, etten minä sitä enää syö, ennenkuin sen täyttymys tapahtuu Jumalan valtakunnassa.” Ja hän otti maljan, kiitti ja sanoi: ”Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne. Sillä minä sanon teille: tästedes minä en juo viinipuun antia, ennenkuin Jumalan valtakunta tulee.” Ja hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni.” Samoin myös maljan, aterian jälkeen, ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.”
Johdantona aiheeseemme voidaan todeta, että ensimmäinen todellinen tilanne ihmiskunnan historiassa, missä Herra itse teollaan tuo esiin veriliiton tarpeen ja merkityksen ihmisen kannalta, on Aadamin ja Eevan lankeemus seurauksineen.
Herra oli jo aikaisemmin varoittanut miestä sanoen: ”Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1. Moos 2:16-17) Alkukieli käyttää tässä kahta sanaa ilmaisemaan tätä kuolemista: moot tamuut. Edellä oleva vanha suomalainen käännös (-33) on ehkä parhaiten tavoittanut tässä tarkoitetun peruuttamattoman tuhoutumisen ja hukkumisen ajatuksen, mikä kohtaa ihmistä synnin seurauksena. Mutta heti ensimmäisen lankeemuksen jälkeen ihminen saa kuulla lupauksen tulevasta täydellisestä Uhrikaritsasta. Se sisältyy Herran käärmeelle puhumiin sanoihin: ”Hän (tuleva Pelastaja) on murskaava sinun pääsi, ja sinä haavoitat häntä kantapäähän.” Edelleen tulevan täydellisen uhrin vertauskuvana Aadam ja Eeva puettiin viattoman eläimen nahkoihin. Näin Kolmiyhteinen Jumala, alkutekstissä Jahwee Elohim (Elohim = Kolmiyhteinen Jumala = Isä, Poika ja Pyhä Henki), jo alkuvaiheessa aloitteentekijänä tahtoi ilmaista halunsa pelastaa ihminen iankaikkiselta kuolemalta. Sen todistavat sanat: Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahkaiset vaatteet ja puki heidät niihin. Näin Herran suvereeni yksipuolisesti aloitteellinen toiminta näkyy jo ensimmäisessä synnin aiheuttamassa tilanteessa. Hän katsoo itselleen uhrin (uhrieläimen, vrt. Iisak) ja uhraa sen sitten meidän edestämme ja puolestamme. Näin uhrieläin joutui vuodattamaan verensä kahden ihmisen syntien tähden. Voimme siis todeta, että Hän alussa peittää syntimme, vaikkakin ne vielä ovat olemassa (Vanha Liitto), ja lopulta poistaa ne kokonaan omalla verellään (Uusi Liitto).
Kuitenkin on niin, että meidän suomalaisina ja länsimaalaisina on vaikea käsittää veriliiton merkitystä ja syvyyttä. Toisin oli laita pari kolme tuhatta vuotta sitten, jolloin tällaiset liitot eri muodoissaan olivat arkipäivää ja tuon ajan ihmisillä oli hyvin selkeänä mielissään näiden liittojen sisältö ja sitovuus. Monissa heimokulttuureissa niiden solmimista harjoitetaan edelleen ja ne on syytä ottaa huomioon tehtäessä esim. lähetystyötä näiden ihmisten parissa. Tämä pätee varsinkin silloin, kun niihin liittyy mm. noitien ja poppamiesten harjoittamia uhraamisia ja verirituaaleja.
Seuraavaksi otamme esimerkkejä Raamatusta, jotta näemme eri ihmisistä, kuninkaista ja kansoista, miten nämä liitot vaikuttivat arkielämässä, sodat ja vastoinkäymiset mukaan lukien.
Daavidin ja Joonatanin liitto ja sen siunaukset
”Ja Joonatan teki liiton Daavidin kanssa, sillä hän rakasti häntä niin kuin omaa sieluansa. Ja Joonatan riisui viitan, joka hänellä oli yllänsä, ja antoi sen Daavidille, samoin takkinsa, vieläpä miekkansa, jousensa ja vyönsä.” (1 Sam 18:3-4)
Kun kaksi miestä teki liiton toistensa kanssa, he olivat samalla suvun tai kansan edustajia tai päämiehiä. Liitto, jonka he solmivat ei koskenut ainoastaan heitä, vaan myös heidän lapsiaan, sekä syntyneitä että syntymättömiä. Tulevat sukupolvet olivat myös mukana siinä liitossa, jonka Daavid ja Joonatan tekivät toistensa kanssa. Joonatanin teolla oli hyvin vahva vertauskuvallinen merkitys. Raamattu mainitsee harvoin kaikkia veriliiton yksityiskohtia, koska ne olivat tuttuja tuon ajan ihmisille. Yksi viittaus riitti, jotta lukija ymmärsi, mistä oli kyse. Kun Joonatan antoi Daavidille viittansa ja vieläpä takkinsa, se oli merkki siitä, että hän antoi itsensä kokonaan Daavidille. Ja kun hän antoi miekkansa, jousensa ja vyönsä, hän sitoutui kaikin tavoin puolustamaan ja suojelemaan Daavidia. Todennäköisesti samalla tapahtui vielä jotain muutakin Sten Nilssonin mukaan. Hän puhuu tästä kirjassaan Blodsförbundet. Mainintaa sellaisesta emme tietenkään löydä Raamatusta. He ilmaisivat tämän liiton kautta, että se, mitä minä olen, yhtyy nyt siihen, mitä sinä olet, ja me olemme yhtä. Se muistuttaa meitä joka päivä toisistamme ja siitä vastuusta, joka meillä on toisistamme. Jos vihollinen ajaa toista takaa, se merkitsee, että toinenkin pitää sitä hyökkäyksenä itseänsä vastaan. Näin Joonatan koki Saulin Daavidiin kohdistamat murhayritykset ja takaa-ajon. Samoin hän koki konkreettisesti, miltä Daavidista tuntui joutua toistuvasti keihästämisyrityksen kohteeksi, kun oma isä (Saul) yritti tappaa hänet, siis Joonatanin, samalla tavalla ja ehkä jopa samalla keihäällä. (1 Sam 20:30-34)
Näiden kahden miehen liiton solmimisesta käytetään VT:n yleistä ilmaisua veriliitosta, karat beriit. Näiden kahden sanan sanoman perusteella liitto tehtiin leikkaamalla uhrieläin tai eläimet kahtia ja asettamalla puolikkaat vastakkain niin, että osapuolet tai sopimuskumppanit saattoivat kulkea näiden puolikkaiden keskeltä. Siis uhrieläin leikattiin tai surmattiin siten, että sen veri pääsi vuotamaan esteettä. Ratkaisevaa oli silloin ja on tänäänkin uhrin veri, viaton veri. Edelleen liittokumppanit todistetuissa muinaisissa heprealaisissa seremonioissa asettuivat seisomaan selät vastakkain uhripuoliskoiden väliin. Sitten he kulkivat veristen osien välillä niin, että heidän kierroksensa kuvasi ikuisuussymbolia (numero kahdeksan vaakatasossa) ja lopulta kohtasivat keskellä kasvotusten. Tällä toimituksella he julistivat ja havainnollistivat kahta asiaa:
”Olemme kuolleet itsellemme ja luopuneet oikeudesta itseemme. Olemme aloittaneet yhteisen vaelluksen, joka kestää, kunnes kuolema meidät erottaa.” Molemmat osoittivat kädellään paloiteltua eläintä ja sanoivat: ”Näin tehköön Jumala minulle, jos minä joskus rikon tämän liiton. Paloitelkoon hän minut ja antakoon minut haaskalinnuille ruuaksi, jos minä rikon tämän pyhän liiton.” (Salaiset veljeskunnat harrastavat edelleen jotain tämäntapaista.) Vaikka emme löydäkään viimeksi kuvattua lupausseremoniaa Raamatusta, puhuu se meille jotain syvällistä siitä, kuinka lujasti tai sitten pinnallisesti olemme sitoutuneet uuteen veriliittoon Jeesuksen kanssa.
Liittoa tarkoittava heprean sana Raamatussa, berit, tarkoitti ja tarkoittaa siis uhrieläimen leikkaamista kahteen erilliseen osaan (englanniksi: to cut asunder). Tätä ennen uhrieläin oli jo surmattu leikkaamalla sen kaula auki ja vuodattamalla sen veri maahan. Sanaan kätkeytyy lisäksi syömistä tai aterioimista tarkoittava merkitys, joka tulee Raamatun lehdillä esiin vastaavissa liittoaterioissa. Liiton ateria suoritettuna toimenpiteenä tulee esille seuraavassa teemassamme, joka liittyy Jaakobin ja Laabanin sekä heidän sukujensa väliseen liiton solmimiseen.
Jaakobin ja Laabanin liitto
Esimerkkinä tästä löytyy 1 Moos 31:ssä tilanne, jossa Jaakob ja Laaban päätyvät sovintoon ja tekevät keskenään edellä kuvatun veriliiton, joka ainakin inhimillisesti tarkasteltuna päätti heidän keskinäiset vihollisuutensa. Edellisen lisäksi Jaakob miehineen kasasi liiton merkiksi kiviröykkiön, jolle Jaakob antoi hepreankielisen nimen Gal-Eed. Laaban sen sijaan antoi röykkiölle arameankielisen nimen Jegar- Saahaduta. Kuitenkin nimet merkitsevät samaa, eli todistuksen röykkiötä. Raamatun mukaan röykkiötä alettiin kutsua myös nimellä Mispa tai Mitspaa, joka tarkoittaa tähystyspaikkaa. Sekä Jaakob että Laaban pystyttivät vielä itse erilliset patsaat kivikasan viereen. Laabanin erillisen patsaan ja Jaakobin kivipatsaan merkitystä voi arvioida Laabanin omista sanoista 1 Moos 31:51-54: ssa . Samoin näemme siinä tuon ajan liiton solmimiseen kuuluvat päätöstoimenpiteet:
Ja Laaban sanoi vielä Jaakobille: Katso, tämä roukkio ja tämä patsas, jonka minä olen pystyttänyt meidän välillemme, minun ja sinun, tämä roukkio olkoon todistuksena, ja myöskin tämä patsas olkoon todistuksena siitä, etten minä kulje tämän roukkion ohi sinun luoksesi ja ettet sinäkään kulje tämän roukkion ja tämän patsaan ohi minun luokseni paha mielessä. Aabrahamin Jumala ja Naahorin Jumala, heidän isiensä Jumala, olkoon tuomarina meidän välillämme. Ja Jaakob vannoi valansa Jumalan kautta, jota hänen isänsä Iisak pelkäsi. Ja Jaakob uhrasi vuorella teurasuhrin ja kutsui heimonsa miehet aterioimaan, ja he aterioivat ja olivat yötä vuorella.
Teksti tuo esiin Laabanin pelon ja epävarmuuden siitä, miten Jaakob ehkä tulee toimimaan tai saattaa toimia häntä kohtaan tulevaisuudessa liitosta huolimatta. Ehkä siinä kuvastuu myös hänen asenteensa liittoon. Liitto on vain näennäinen suoja ja turva, jonka petollinen (Jaakob = Petturi) sopijapuoli voi milloin tahansa rikkoa. Olihan hänellä jo kokemusta Jaakobin luonteesta. Koska Israelin Jumala oli tässä vaiheessa hänelle vieras ja etäinen, ei hänen liittoajattelunsa voinut vielä ollakaan kovin hengellistä ja syvällistä. Herran antaman varoitusunen jälkeenkin Laaban nimittää Herraa edelleen nimellä teidän isänne Jumala eikä henkilökohtaisemmin minun Jumalani. Samoin jakeessa 53 hän puhuu Aabrahamin Jumalasta ja Naahorin Jumalasta, heidän isiensä Jumalasta. Voimme todeta 1 Moos 11:n perusteella, että emme voi löytää minkäänlaisia todisteita Naahorin kuuliaisesta tai elävästä Jumalasuhteesta, saati sitten Terahin tai Haaranin vastaavasta. Pikemminkin meidän tulee olettaa, että ainoastaan Aabraham tästä suvusta tunsi Herran, palveli ja palvoi Häntä kokosydämisesti. Laabanin jumalakäsitys samoin koostui joukosta epäjumalia ja kotijumalia, jotka hänen tyttärensä Raakel varasti isältään, kun Jaakobin perhe pakeni Paddan-Aramista. Niinpä Aabrahaminkin Jumala merkitsi hänelle vain yhtä jumaluutta, joka oli sijoitettavissa kaikkien muiden epäjumalien joukkoon ”tasavertaisena”. Hänelle Aabrahamin Jumalan mainitseminen ja ”palvominen” merkitsi yksinomaan Tämän Jumaluuden lepyttämistä, hänen vihaltaan säästymistä ja oman turvallisuuden pinnallista ja valheellista ylläpitämistä. Tietenkin voimme kysyä, liittyikö Jaakobin ajatusmaailmaan vielä hänen vanhoja lihallisia tarkoitusperiään, kun hän sitoutui tähän uuteen veriliittoon. Hänhän ei Laabania palvellessaan ollut osoittanut eikä heijastanut Herran kunniaa eikä pyhyyttä, jonka hän oli kohdannut Beetelissä unessa, missä Herra itse oli puhunut hänelle ja antanut hänelle lupauksen siunauksestaan ja varjeluksestaan. Tässä suhteessa hän oli liittokumppaniinsa nähden täysin etuoikeutetussa asemassa Herran antaman uninäyn perusteella ja häneltä kuului odottaa jo tapaamisen alkuvaiheessa näkyvämpää käytännön ”uskovaisuutta” Laabaniin verrattuna.
Kuten jo aikaisemmin ko. jakeista luimme, liittyi tämänkin veriliiton vahvistamiseen yhteysateria. Ihmeteltävää kyllä em. teksti ilmaisee vain Jaakobin tehneen aloitteen uhri-/yhteysateriasta. Samoin kerrotaan, että Jaakob kutsui paikalle vain(?) oman heimonsa miehet. Tekstiä lainaten ”Jaakob uhrasi vuorella teurasuhrin ja kutsui sukunsa miehet aterioimaan. He aterioivat ja olivat yötä vuorella.” Yllättävästi myös osa kommentaareista jättää pohdiskelun aiheesta lähes kokonaan pois. Olihan kyse nimenomaan ensisijaisesti Laabanin ja Jaakobin välisestä liitosta, joka tosin koski tuleviakin sukupolvia. Tässä jää vaikutelma, että ainoastaan Jaakob ymmärsi veriliiton ja siihen liittyvän yhteysaterian merkityksen tapahtuman loppuhuipentumana ja Laaban ehkä suhtautui yliolkaisesti liitonvereen ja todellisen yhteyden pyhänä pitämiseen.
Kuninkaiden välisten liittojen sitovuus ja seuraukset
Löydämme 2. Kuningasten kirjan 3. luvusta kuvauksen liitoista, jotka ohjasivat sekä kuninkaiden että heidän hallitsemiensa kansojen ajattelua ja käyttäytymistä.
Tässä kuvataan vaihe Israelin historiassa, missä kolme kuningasta lähti sotimaan yhtä kuningasta vastaan. Kyseessä oli Israelin kuningas Jooram, Ahabin poika, Juudan kuningas Joosafat, Aasan poika, sekä Eedomin kuningas, jonka nimeä ei tässä yhteydessä mainita. Nämä kolme sotajoukkoineen olivat menossa hyökkäämään Mooabin kimppuun. Menomatka oli vähällä merkitä koko sotajoukon ja mukana kulkevien hevosten ja muun karjan nääntymistä janoon, sillä Suolameren kiertäminen länsipuolta Mooabin maahan oli raskasta ja voimia vievää. Herra oli kuitenkin edeltä järjestänyt asiat siten, ettei näin päässyt käymään. Näiden kolmen valtakunnan armeijoiden mukana vaelsi Herran profeetta nimeltä Elisa, jolla oli Herran reemasanat katastrofin välttämiseksi. Voimme lukea ko. tapahtumista seuraavan kuvauksen: (2. Kun 3)
Jooram, Ahabin poika, tuli Israelin kuninkaaksi Samariassa Joosafatin, Juudan kuninkaan, kahdeksantenatoista hallitusvuotena, ja hän hallitsi kaksitoista vuotta. Hän teki sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, ei kuitenkaan niinkuin hänen isänsä ja äitinsä, sillä hän poisti Baalin patsaan, jonka hänen isänsä oli teettänyt. Kuitenkin hän riippui kiinni Jerobeamin, Nebatin pojan, synnissä, jolla tämä oli saattanut Israelin tekemään syntiä; siitä hän ei luopunut. Meesa, Mooabin kuningas, omisti lammaslaumoja ja maksoi verona Israelin kuninkaalle satatuhatta karitsaa ja sadantuhannen oinaan villat. Mutta Ahabin kuoltua Mooabin kuningas luopui Israelin kuninkaasta. Siihen aikaan lähti kuningas Jooram Samariasta ja katsasti kaiken Israelin. Ja hän meni ja lähetti Joosafatille Juudan kuninkaalle sanan: Mooabin kuningas on luopunut minusta. Lähdetkö minun kanssani sotaan Mooabia vastaan? Hän vastasi: Lähden; minä niinkuin sinä, minun kansani niinkuin sinun kansasi, minun hevoseni niinkuin sinun hevosesi! Ja Joosafat kysyi: Mitä tietä meidän on sinne mentävä? Hän vastasi: Edomin erämaan tietä. Niin Israelin kuningas, Juudan kuningas ja Edomin kuningas lähtivät liikkeelle. Mutta kun he olivat kierrellen kulkeneet seitsemän päivän matkan eikä ollut vettä sotajoukolle eikä juhdille, jotka seurasivat heitä, sanoi Israelin kuningas: Voi, Herra on kutsunut nämä kolme kuningasta kokoon antaakseen heidät Mooabin käsiin! Mutta Joosafat sanoi: Eikö täällä ole ketään Herran profeettaa, kysyäksemme hänen kauttaan neuvoa Herralta? Silloin eräs Israelin kuninkaan palvelijoista vastasi ja sanoi: Täällä on Elisa, Saafatin poika, joka vuodatti vettä Elian käsille. Joosafat sanoi: Hänellä on Herran sana. Niin Israelin kuningas, Joosafat ja Edomin kuningas menivät hänen tykönsä. Ja Elisa sanoi Israelin kuninkaalle: Mitä minulla on tekemistä sinun kanssasi? Mene isäsi ja äitisi profeettain tykö. Israelin kuningas sanoi hänelle: Ei niin! Sillä Herra on kutsunut nämä kolme kuningasta kokoon antaakseen heidät Mooabin käsiin. Elisa sanoi: Niin totta kuin Herra Sebaot elää, jonka edessä minä seison: jollen tahtoisi tehdä Joosafatille, Juudan kuninkaalle, mieliksi, niin minä tosiaankaan en katsoisi sinuun enkä huomaisi sinua. Mutta tuokaa minulle nyt kanteleensoittaja. Ja kun kanteleensoittaja soitti, niin Herran käsi laskeutui hänen päällensä, ja hän sanoi: Näin sanoo Herra: Tehkää tämä laakso kuoppia täyteen. Sillä näin sanoo Herra: Te ette tule näkemään tuulta ettekä sadetta, ja kuitenkin tämä laakso tulee vettä täyteen; ja te saatte juoda, sekä te että teidän karjanne ja juhtanne. Mutta tämä on Herran silmissä pieni asia: hän antaa Mooabin teidän käsiinne, ja niin te valloitatte kaikki varustetut kaupungit ja kaikki valitut kaupungit, kaadatte kaikki hedelmäpuut, tukitte kaikki vesilähteet ja turmelette kivillä kaikki hyvät peltopalstat. Ja katso, seuraavana aamuna, sinä hetkenä, jona ruokauhri uhrataan, tuli vettä Edomista päin, niin että maa tuli vettä täyteen. Kun kaikki mooabilaiset kuulivat, että kuninkaat olivat lähteneet sotaan heitä vastaan, kutsuttiin koolle kaikki miekkaan vyöttäytyvät ja myös vanhemmat miehet, ja he asettuivat rajalle. Mutta varhain aamulla, kun aurinko nousi ja paistoi veteen, näkivät mooabilaiset, että vesi heidän edessään oli punaista kuin veri. Ja he sanoivat: Se on verta; varmaan kuninkaat ovat joutuneet taisteluun keskenään ja surmanneet toisensa. Ja nyt saaliin ryöstöön, Mooab! Mutta kun he tulivat Israelin leiriin, nousivat israelilaiset ja voittivat mooabilaiset, niin että nämä pakenivat heitä. Ja he hyökkäsivät maahan ja voittivat uudelleen mooabilaiset. Ja he hävittivät kaupungit, kaikille hyville peltopalstoille heitti kukin heistä kiven, täyttäen ne; he tukkivat kaikki vesilähteet ja kaatoivat kaikki hedelmäpuut, niin että ainoastaan Kiir-Haresetissa jäivät kivet paikoilleen. Ja linkomiehet piirittivät kaupungin ja ampuivat sitä. Kun Mooabin kuningas näki joutuvansa tappiolle taistelussa, otti hän mukaansa seitsemänsataa miekkamiestä murtautuakseen Edomin kuninkaan luo; mutta he eivät voineet. Niin hän otti poikansa, esikoisensa, joka oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa, ja uhrasi hänet polttouhriksi muurilla. Silloin suuri viha kohtasi Israelia, niin että he lähtivät sieltä ja palasivat omaan maahansa.
Juudan kuninkaan Joosafatin vastaus ja nimenomaan vastauksen muoto Jooramin, Israelin kuninkaan tiedusteluun yhteisestä sotaan lähdöstä kertoo heidän välillään vallinneesta liitosta. Siinä tulee esiin, että koko kansa oli sidottu näihin kuninkaiden liittoihin. Siten liitosta saattoi koitua sekä siunausta että kirousta riippuen siitä, miten asiat sujuivat.
Nämä kolme kuningasta siis saivat sodassa voiton Mooabista, niin kuin Herra oli profeettansa kautta ilmoittanutkin. Voitto oli niin täydellinen, että ainoastaan yksi linnoitus (kaupunki) oli enää valloittamatta. Tuossa tilanteessa Mooabin kuningas turvautui veriuhriin uhraamalla oman esikoispoikansa pelastaakseen Mooabin jäännöksen. Tässä yhteydessä käytetään nimenomaan uhrisanoja jakeessa 27: waj-ja’aleehuu oolaa al-hachoomaa. Suomalainen, vuoden 2012, käännös sanoo: ja uhrasi hänet polttouhriksi muurilla.
Luemme tässä, minkä painoarvon kuninkaat ja tavalliset ihmiset antoivat veriuhreille, joita yleensä uhrattiin aina kyseisen kansan epäjumalille. Niin tässäkin. Henkimaailman tasolla vedottiin ja uskottiin kyseisen jumalan tai jumalien apuun. Hyökkäävä armeija katseli aitiopaikalta, kun Mooabin kuninkaan esikoispoika ensin surmattiin ja hänen verensä vuodatettiin maahan. Sitten hänen ruumiinsa poltettiin uhrihalkojen päällä. Näkyvänä todisteena oli ylöspäin kohoava uhrisavu (oolaa) ja hajuaisti tunnisti paistuvan ihmislihan tuoksun. Mooabin kuninkaan veriuhrilla oli eri Raamatun käännökset huomioon ottaen ainakin seuraavat vaikutukset (KR -33, RKK- 92 ja RK-2012). Ensiksikin ”israelilaisten keskuudessa syttyi suuri suuttumus”(RK- 2012). Toiseksi ”israelilaiset joutuivat kauhun valtaan”(RKK-92). Ja kolmanneksi ”silloin suuri viha kohtasi Israelia” (KR-33). Näihin kolmeen vaihtoehtoon päätyvät suomalaiset käännökset. Heprealainen alkuteksti käyttää ilmaisua wa-jehii qetsef- gadol al-Jisrael. Em. vaikutusten seurauksena nämä kolme armeijaa lähtivät sieltä ja palasivat omaan maahansa. Tilannetta arvioiden voidaan sanoa, että tuskin yksi ihmisuhritoimitus nähtynä, kuultuna ja koettuna olisi pelästyttänyt tuon suuren liittolaisarmeijan pakosalle. Ja vielä muistaen, että koko maa oli jo valloitettu tätä yhtä kaupunkia lukuun ottamatta. Tässä tulemmekin kysymykseen uhrin ja uhrien voimasta henkivaltojen tasolla. Aiheesta enemmän seuraavan otsikon puitteissa.
Erotatko ja pyhitätkö Herran pöydän kaikesta muusta ?
1. Korinttolaiskirje 10:18-22 tuo esille uhraamisen ja ehtoollisen taustaa:
Katsokaa luonnollista Israelia. Eivätkö ne, jotka syövät uhreja, ole osallisia alttarista? Mitä siis tarkoitan? Ettäkö epäjumalalle uhrattu on jotakin tai epäjumala on jotakin? Ei, vaan minkä pakanat uhraavat, sen he uhraavat riivaajille eivätkä Jumalalle, enkä minä tahdo teidän tulevan osalliseksi riivaajista. Että voi juoda sekä Herran maljasta että riivaajien maljasta. Ette voi olla osallisia sekä Herran pöydästä että riivaajien pöydästä. Vai haluammeko herättää Herran kiivauden? Emme kai ole häntä voimakkaampia?
Tässä jaejaksossa rinnastetaan toisiinsa epäjumalille uhraaminen epäjumalien uhrialttareilla ja osallistuminen Herran pöytään eli ehtoolliseen. Meidän on hyvä muistaa, että uhraaminen epäjumalille merkitsee aina vaan uusia uhritoimituksia ja aina vaan lisää uhrieläimiä tai vastaavia. Jos sitten puhutaan ihmisen sisäisen kokemusmaailman puolesta, niin epäjumalille uhraajat jäävät aina ilman sisäisen ihmisen rauhaa ja lepoa. Tämä jatkuva rauhattomuus onkin seurausta siitä demonimaailman yhteydestä, mikä syntyy tällaisen jumalattoman uhripalveluksen kautta. Ja tällaisesta demoni-/riivaajayhteydestä Raamattu tässä meitä uskovia juuri varoittaa. Toteammekin, että sitä on syytä varoa jo sen ”alkumuodoissa”, sillä lihallisen uteliaisuuden ja kapinallisuuden kautta aukeaa tie, joka johtaa aina vain alaspäin.
Jos Uuden Veriliiton uskova ottaa askeleita em. suuntaan ja aikoo samalla osallistua Jeesuksen ruumiiseen ja vereen, hän herättää Herran kiivauden. Hengellisen elämän tasolla tapahtuu jotain sellaista, joka johtaa tuomioon, kun riivaajien pöydästä syönyt tulee sen jälkeen Herran pöytään aterioimaan. 1. Kor 11:30-34 jatkaa tästä samasta teemasta:
Sen vuoksi teidän joukossanne on paljon heikkoja ja sairaita ja monet ovat nukkuneet pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, meitä ei tuomittaisi. Mutta kun meitä tuomitaan, se on meille Herran kuritusta, ettei meitä yhdessä maailman kanssa tuomittaisi kadotukseen. Odottakaa siis, veljet, toisianne, kun kokoonnutte aterioimaan. Jos jonkun on nälkä, syököön kotonaan, ettette kokoontuisi tuomioksenne. Muista seikoista määrään sitten, kun tulen.
Kuka teki aloitteen ja mihin Vanhan Liiton veriuhrit viittasivat?
Meidän kaikkien syntisyys on erottanut meidät alusta lähtien Jumalasta. Yhdelläkään ihmisellä ei ole ollut mitään ratkaisua omasta takaa uuden yhteyden löytymiseksi.
Niinpä jo alussa Herra puhui Aadamille ja Eevalle tapetun eläimen nahkojen kautta tulevasta Täydellisestä Uhrista, joka ei vain peitä, vaan poistaa (hävittää) kaikki syntimme verellään, kun me tunnustamme ja hylkäämme ne. Niinpä silloin ja aina aikakausien loppuun saakka Herra itse on ollut ja joutunut olemaan yksipuolinen toimija sinun ja minun pelastamiseksi.
Samoin läpi Jumalan kansan historian meitä valmistettiin eläinuhrien kautta tulevaan. Jo niihin liittyvät tunnukset ja liittoateria julistivat tulevaa täydellistä syyttömyyttä ja ihmeellistä Hengen yhteyttä, ensiksikin Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, mutta samoin myös toisiimme. Nähkäämme uudessa valossa syntiuhrin, vikauhrin, polttouhrin, ruokauhrin ja yhteysuhrin sanoma. Nämä kaikki neljä ensimmäistä valmistivat uskovaa (uhraajaa) ja tekivät ikään kuin tietä loppuhuipennusta varten: juhlaan ja iloiseen yhteyteen Herran kanssa. Vasta nyt uhraaja pääsi itse osalliseksi uhrista. Nyt hän sai syödä uhrista ja kokea yhdessäoloa Herran kanssa yhteisellä aterialla. Sitä hän oli odottanut ja kaivannut koko ajan. Se oli ollut muitten uhrien vaikutin. Yhteysaterialla syötiin uhraajan tuomaa uhrikaritsaa, happamatonta leipää, kakkuja ja ohukaisia sekä myös hapantaikinasta valmistettua leipää. Ateria nautittiin ilmestysmajan pihalla ja se syötiin yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Se oli iloateria, jolla juhlittiin yhteyttä Herran kanssa. Sen kautta, että Herra antoi takaisin ristillä merkityn uhrilihan, uhrin tuoja tuli vertauskuvallisesti osalliseksi hänen jumalallisesta luonnostaan. Herra tuli uhraajaan ja hän Herraan. Hän tuli yhdeksi Herran kanssa. Hän oli saavuttanut päämäärän, jota hänen henkensä kaipasi: hän oli päässyt lähelle Herraa.
Näetkö, mistä tämä Vanhassa Liitossa tapahtunut uhraaminen ja yhteysuhri puhuu? Se on symboliikkaa. Se ei ollut vielä täyttymyksen todellisuutta. Sen tarkoituksena oli osoittaa tulevaan todellisuuteen ja Messiaaseen, Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli ja täytti myös tämän yhteysuhrin ja yhteysaterian kauniin esikuvan, joka saanut ”täällä alhaalla” täyttymyksensä ehtoollisessa ja kohta aivan pian ”kirkkaudessa”, kun monet tulevat idästä ja lännestä ja kokoontuvat hääaterialle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Ottaessamme vaarin edellä olevasta asennoidumme aivan uudella tavalla Herran ruumiiseen ja vereen (ehtoolliseen) ja myös pyhitämme sen kerta kaikkiaan kaikesta muusta.
Minä (Jeesus) sanon teille: monet tulevat idästä ja lännestä ja asettuvat aterialle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa. (Matteus 8:11):
Reijo Kujansuu